seka εL on tyovoiman L kysynnan jousto yrityksissa reaalipalkan W∕P suhteen (ja on siis
negatiivinen ja oletuksen mukaan itseisarvoltaan pienempi kuin ykkonen1) ja Ω on osa-
puolten neuvotteluvoimien suhde (= θ∕(1-θ)). Jos ei olisi mitaan ulkopuolista tyotto-
myysturvaa (b = 0), niin palkkataso olisi tietty osuus tuottavuudesta PQ/L. Tama osuus
on sita pienempi, mita joustavampi on tyovoiman kysynta reaalipalkan suhteen (mita
suurempi on jouston εL itseisarvo) ja mita suurempi on yritysten neuvotteluvoima.
Tyottomyysturvan olemassaolo sen sijaan muuttaa tilanteen niin, etta palkan suhde tuot-
tavuuteen nousee tata rajaa suuremmaksi. Differentioimalla tama optimi (3) palkan ja
tuottavuuden suhteen paastaan seuraavaan tulokseen,
dW
d ( PQ / L L)
1 + εL (1- )
LW
PQ b )
WL W
(4)
Tama on myos ykkosta pienempi kuten on helppo nahda. Edelleen tama riippuvuus on
epalineaarinen tuottavuuden suhteen. Tuottavuuden kasvaessa palkka nousee niin, etta
ammattiliiton ulkoisen option (eli b:n) merkitys vahitellen haviaa, jollei myos se ole in-
deksoitu aiempaan palkkatasoon. Lopputilanne on se, etta yhtalon (4) arvo on yhta kuin
(1+εL)∕(1+Ω-εL), mika on sama tilanne kuin kauttaaltaan silloin, kun b = 0. Jos lahde-
taan siita, etta tyovoiman kysynnan jousto reaalipalkan suhteen on 0.5, mika on suhteel-
lisen tyypillinen arvio lyhyella ajalla, ja neuvotteluvoima on yhta suuri molemmilla
osapuolilla, niin tama raja-arvo saa arvon 0.2.
Laajennetaan nyt tata tarkastelua siten, etta oletetaan, etta yrityksella on kahdenlaista
tyovoimaa L1 ja L2 palveluksessaan,
Q = F(K,L1,L2), Fi > 0, Fii < 0, Fij > 0 , (5)
jossa F on tuotantofunktio normaalein oletuksin.
Molempia tyontekijaryhmia edustaa nyt oma ammattiliitto, joka neuvottelee tyonantaja-
liiton kanssa. Edelleen erotuksena aiemmalle lahdetaan siita, etta kumpikin ay-liitto pi-
taa tavoitteenaan paitsi omaa ylijaamaansa (rent) myos suhteellista palkkaansa verrattu-
na toiseen ammattiliittoon. Tama on kaytannon tupo-toiminnan pohjalta lahteva varsin
luonteva laajennus edella esitetylle kuvaukselle ammattiliiton tavoitteenasettelusta. Mm.
tassa suhteessa kehikkomme poikkeaa siita, minka Calmfors ja Driffill (1988) muotoili-
vat klassisessa artikkelissaan. Nain ollen ammattiliiton i, i = 1,2, tavoitefunktio voisi
olla nyt
W
(6)
Ui = WiLi + bi(Ni — Д) + μi-W- ,
jossa μ kuvaa suhteelliselle palkalle annettua painoa tavoitteenasettelussa (μ > 0).
1 Tama ehto on se, etta palkka riippuu positiivisesti tuottavuudesta. Itse asiassa jousto voi olla jonkin
verran suurempikin kuin ykkonen. Tama on ero ns. monopoliliittomalliin, jolloin θ = 0, ja ammattiliitto yk-
sin paattaa palkasta, jolloin optimissa εL < —1, jotta palkka W olisi suurempi kuin tyottomyyskorvaus b, ks.
esim. Aronsson et al. (2002). Ylla oleva neuvottelumalli on monissa suhteissa kuitenkin realistisempi, koska
kaytannossa tyon kysynnan pitkan ajan jousto reaalipalkan suhteen on yleensa korkeintaan ykkonen.